Hyvä kuolema

Hyvä kuolema 

كُلُّ نَفۡسٍ۬ ذَآٮِٕقَةُ ٱلۡمَوۡتِ‌ۗ وَنَبۡلُوكُم بِٱلشَّرِّ وَٱلۡخَيۡرِ فِتۡنَةً۬‌ۖ وَإِلَيۡنَا تُرۡجَعُونَ

"Totisesti jokainen sielu tulee maistamaan kuolemaa, koittelemme teitä hyvällä ja pahalla ja Meidän luoksemme te palaatte 21:35"

Meitä ei ole lähetetty tähän maailmaan elämään hyvää elämää, vaan kuolemaan hyvä kuolema.

Meitä ei ole lähetetty elämään nautinnollista elämää, vaan kuolemaan nautinnollinen kuolema.

Tämä on se perusviesti, jonka kaikki profeetat toivat, mutta silti suurin osa muslimeista epäonnistuu tämän toteuttamisessa. Pyydämme rukouksissamme hyvää elämää, emme hyvää kuolemaa.  Haluamme tästä elämästä kaiken parhaan : parhaan puolison, koulutuksen, työn – kaiken, sekä itsellemme että lapsillemme - emmekä halua vaan parasta vaan haluamme sitä niin paljon kuin mahdollista. Haluamme mahdollisimman paljon rahaa, valtaa, menestystä, huvia jne.

Mutta kun kyse on tuonpuoleisesta, pyrimme aina tekemään vähimmän mahdollisen määrän, yritämme päästä siitä, mistä aita on matalin, saavuttaaksemme hyvän tuonpuoleisen. Kysymme aina "onko tämä varmasti fardh?"

Allah sanoo:

"Jokainen sielu tulee maistamaan kuolemaan, ja sen jälkeen Meidän luoksemme te palaatte"

– jos kuolema ei itsessään herätä meitä ajattelemaan, niin vähintään sen, että me tulemme seisomaan Allahin edessä yksitellen, tulisi herättää meidät todellisuuteen. Allah sanoo: "se, joka ei muista sitä, että tulee seisomaan Allahin edessä, eikä muista kuolemaa, ei tule myöskään kurittamaan nafsiaan". Ja tottakai tällainen ihminen tekeekin mitä tahansa – oli se moraalisesti oikein tai ei, eihän hän usko joutuvansa vastaamaan teoistaan.

Jopa ns. harjoittavilta muslimeilta (ts. Meiltä, jotka harjoitamme uskontoamme rukoilemalla ja tekemällä ainakin pakolliset teot) , saattaa vierähtää viikkoja tai kuukausiakin ilman, että muistaisimme kuolemaa lainkaan. Unohdamme silloin elämän pää-asiallisen tarkoituksen.

Ihmiset tiedostavat elämän lopullisuuden älykkyytensä (aql) vuoksi. Allah on antanut meille tämän kyvyn pohtia juuri siksi, että kykenisimme sen avulla valmistautumaan kuolemaamme parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Koraanissa se, että jokainen sielu tulee maistamaan kuolemaa, mainitaan kolmessa eri kohdassa. Eräässä niistä Allah jatkaa " Ja Tuomionpaivana he saavat palkkionsa" – hyvän tai pahan. Kukin saa ansionsa mukaan - sinä päivänä jokainen asia mitä me teimme, sanoimme, toivoimme tai ajattelimme, tulee saamaan seurauksensa. Allah sanoo : "Kuka tahansa joka pelastuu Tulelta ja pääsee paratiisiin on onnistunut (faqad faaz)/ saavuttanut todellisen menestyksen. " Tämän elämän saavutukset ja ansiot ovat todellisia vain suhteessaan tuonpuoleiseen ja sen saavuttamiseen, sanoohan Allah:

"Ja mitä onkaan koko maallinen elämä paitsi silmälumetta ja harhaa". Kaikki, sallittu, kielletty – hyvä ja paha- ovat tuonpuoleiseen todellisuuteen verrattuna kangastuksia, ja silti me haluamme vaihtaa Akhiran dunyaan.

Kuolema löytää jokaisen meistä. Tämä on ehkä ainoa asia, josta ihmiskunta on samaa mieltä.Vaikka olisimme kuinka rikkaita tai menestyneitä, emme voi lykätä kuolemaa.

"Totisesti se kuolema, jota pakenette, löytää teidät varmasti" – me emme halua muistaa kuolemaa, mutta se seuraa aivan kannoillamme.

"Sitten Allahin luo te palaatte" – Kaikkitietävä Allah sanoo Koraanissa kertovansa Tuomionpäivänä meille meidän tekomme. Hän todistaa jokaista tilaamme, ajatustamme ja tekoamme, niitäkin, jotka kuvittelemme tekevämme salassa.

Allah on luonut tämän universumin ja meidät tietyn ajan määrittelemiksi, meidän aikamme on siis ennalta määrätty. Tämä tarkoittaa, että meidän pitäisi elää tämä elämä niin, että se miellyttää- ei meitä itseämme- vaan Allahia.

Jos haluamme kuitenkin nauttia sekä tästä elämästä, että akhirasta, on meidän saavutettava nafsul mutmainnah (tyytyväinen sielu, tila, jossa me olemme tyytyväisiä Allahiin ja Hän meihin) , - koska silloin nautimme siitä, mistä Allah nauttii – tällainen nafs nauttii palvonnasta, se on tyytyväinen ja nauttii sharian noudattamisesta eikä pidä hyvää, Islamin mukaista elämää taakkana. Nautinto, jota tällainen sielu kokee tässä dunyassa on suurempi kuin minkään synnin aikaansaama haram nautinto.

Me taas tunnemme kyllä liian nukkumisen tai syömisen nautinnon, emme tahajjudin tai paaston. Me nautimme toisten kiusaamisesta ja palvelluksi tulemisesta, emme toisten palvelemisesta jne. Kuinka surullista se onkaan. Me olemme tyytyväisiä eläessämme onnellisia pikku elämiämme, emmekä valita toisista tai heidän kärsimyksestään. Emme ajattele, että voisimme kuolla huomenna. Arabeilla on sanonta, jonka mukaan ihminen, joka ei ole saavuttanut suuruutta 20:een ikävuoteen menneessä, ei saavuta sitä lainkaan.

Me taas elämme ikään kuin eläisimme ikuisesti. Meidän tulisi elää tässä elämässä ymmärtäen, että elämme jossain muualla ikuisesti – mikä muuten erottaa meidät ateisteista? Hehän eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, ja elävät uskonsa mukaisesti. Me väitämme uskovamme, mutta tekomme todistavat usein toista.

Nykyään puhutaan paljon tasapainosta deenin ja dunyan välillä, mutta suurin osa näyttää käsittäneen tämän väärin tasapainotteluksi halalin ja haramin välillä. Muslimin tavoite ei voi olla se, että elämssä olisi 50/ hyvää ja saman verran syntiä - emme voi kuvitella, että tasapainoa on elää puolet ajasta kuin uskova, ja puolet epäuskovan tavoin.  Meidän tulee sitä vastoin elää pyrkien VAIN hyvään ja koittaa hylätä kaikki paha -ei ole mitään välimuotoa, tai kolmatta vaihtoehtoa: "kun mä ny olin vähän paha ja vähän hyvä niin jos ois joku vähänniiku paratiisi ku olin mä vähänniiku hyvä." Meidän tulee kysyä itseltämme: jos kuolisin juuri nyt, mihin päätyisin?

Maallinen elämä on kuin maan viljelyä - se joka haluaa kylvää akhiraa varteen saa sekä dunyan että akhiran ja se joka haluaa niittää dunyassa ei saa mitään akhirassa. Jos istutat yhdenlaisen puun , et voi kuvitella saavasi toisen puun hedelmiä. Jos me siis istutamme vain dunyan puun ,miten voimme kuvitella saavamme akhiran hedelmiä?

Tämä on meidän valintamme. Haluammeko me miellyttää, vai emme -haluammeko totella. vai emme.

Elämä on hyvin lyhyt, vaikka jotkut meistä eläisivätkin 100 vuotiaaksi, niin Muhammed SAAS sanoi tämän umman keskiarvoisen iän olevan 60-70 vuotta. Tämä tarkoittaa että suurin osa meistä on jo toisella puoliajalla. Samoin kun Dhuhrin jälkeen tiedät, ettei Asriin ole pitkä aika, Asrin jälkeen vastaavasti Magrhib tulee kovin pian. Me elämme elämämme Dhurh tai Asr aikaa - Maghrib aikamme on pian käsillä, meidän on siis valmistauduttava niin paljon kuin mahdollista.

Jotkut ihmiset kirjoittavat listoja siitä, mitä heidän pitää tehdä- yleensä he sanovat. etteivät he kuitenkaan ehdi tehdä kaikkea listansa kohtia - ainakaan kiirehtimättä. Jos olet 30- 40 vuotias, sinulla on alkaa olla jo kiire.

Kuolemaan valmistautuminen ei tarkoita minkään tietyn teon tekemistä. Meidän pitää pyrkiä elämään koko elämämme niin. että olemme valmiita vastaamaan meille esitettyihin kysymyksiin kuoleman jälkeen. Ainoa tapa siis saavuttaa hyvä kuolema, on elää kokonainen, hyvä elämä. Meidän on tiedostettava mitkä ovat velvollisuutemme Allahia, sekä kanssaihmisiä kohtaan ( huqooq ul Allah ja Huqooqul ibaad) . Tämä on kuolemaan valmistautumista. Tämän lisäksi meidän on kaduttava kaikkia syntejämme. On ihmeellistä. kuinka vanhimmat meistä eivät ole kasanneet hyviä tekoja akhiraa varten, mutta nuorimmat meistä ovat jo kasanneet harteilleen vuoren verran syntiä. Meidän on tehtävä taubaa JOKA päivä.
Profeetta SAAS opetti meitä pyytämään Allahin anteeksiantoa ainakin 100 kertaa päivässä. Vaikka hän ei tehnyt syntiä ja Paratiisi oli taattu hänelle, teki hänkin silti näin. Tämä auttaa ihmistä valmistautumaan kuolemaansa- sillä se saa hänet elämään tietoisempaa elämää.

Allah voi tuoda kuoleman terveimmällekin meistä- meidän ei tule hämääntyä hyvästä terveydestämme tai nuoruudestamme. Jos sanoisin, että heti tämän luettuamme meidän täytyy lähteä pitkälle matkalle- vaikkapa hajjille tajuaisimme kuinka vaikeaa meidän olisi lähteä niinkin vaativiin olosuhteisiin ilman minkäänlaista valmistautumista. Kuitenkin juuri tällainen matka kuolema on. Kun muutamme. otamme tavaramme mukaan- jos matka on lyhyt niin pystymme ottamaan kaiken - jos taas muutamme johonkin toiseen kaupunkiin pystymme ottamaan ehkäpä autolastillisen. Mutta jos muutamme kokonaan toiseen maahan, otamme mukaamme ehkä vain yhden laukun.

Kun matkaamme akhiraan saamme yhden kirjan – tekojemme kirjan, mukaamme. Toisin sanoen yhden matkatavaran. Siksi meidän on tehtävä töitä tämän kirjan kirjoittamisen suhteen. Mikäli emme aktiivisesti kirjoita omaa tekojemme kirjaa, kirjoittaa shaytaan sen meitä varten. Jos me jätämme sen laiskuuttamme, niin nafsimme rupeaa kynäksemme ja kirjoittaa sen puolestamme.

"Jos Allah haluaisi rankaista ihmisiä heidän syntiensä ja epäoikeudenmukaisuutensa vuoksi, ei maailmaan jäisi yhtäkään olentoa. Mutta Allah jättää heidät rauhaan tiettyyn aikaan asti. Kun tämä aika kuitenkin koittaa. eivät he voi lykätä,  eivätkä kiirehtiä sitä hetkeäkään"

"Kukaan ei tiedä, mitä he tulevat tekemään huomenna" eikä kukaan tiedä missä he tulevat kuolemaan" "mutta Allah on kaikkitietävä".

Kerran eräs nuori ansar mies tuli Mekkaan Profeettaa tapaamaan, ja kysyi, kuka on viisain -  profeetta SAAS vastasi viisaimman olevan se, joka muistaa kuolemaa eniten ja on varautunein siihen.

Me olemme niin takertuneita dunyaan: minun taloni, minun autoni, jne. - että unohdamme, ettei mikään ole todellisuudessa meidän. Ainoat asiat, jotka todellisuudessa omistamme ovat tekomme ja syntimme. Jokainen askel jonka otamme, on askel lähemmäs hautaa. Ja sen jälkeen joko paratiisia tai helvettiä.

Se hauta johon meidät haudataan kutsuu meitä 70 kertaa päivässä sanoen: "minä olen tyhjyyden. pimeyden ja yksinäisyyden talo." Me emme kuule tätä kutsua, mutta vertauskuvana voisimme käyttää sitä, että joka päivä meillä on 70 vastaamatonta puhelua haudaltamme. Jonain päivänä tulemme vastaamaan sen kutsuun.                       

Jos kirjasi on täynnä hyvää, laajentaa tämä hyvä elämä heidän hautansa- tehden siitä paratiisin puutarhan- emmekö me siis haluaisi olla näiden ihmisten joukosta?

Me emme voi paeta kuolemaamme - jos korkea asema maailmassa torjuisi kuoleman, Faarao ei olisi hukkunut- ja jos suuri omaisuus pitäisi sen loitolla, ei maa olisi voinut niellä Qarunia aarteineen- kuitenkin tiedämme, mikä heidän loppunsa oli. Miksi siis elämme aivan kuin me onnistuisimme välttämään sen?

Lopussa on toivoa 

Uskovan sydämen tulee ymmärtää, että ero menetetyistä läheisistä ei ole lopullinen ja me olemme matkalla samaan paikkaan. Elämä on kuin odotushuone, jossa istumme odottamassa omaa vuoroamme - Allah lohduttaa meitä Koraanissa ja antaa meille toivoa Armostaan ja hyvästä akhirasta.

Ihmisen tulisi jo nuorena tiedostaa vastuunsa maailmassa, ja elää elämänsä tietoisesti, jotta vanhana hän voisi painottaa tunteensa kohti toivoa.
Allah sanoo:

" Me koettelemme teitä nälällä, pelolla ja puutteella, liittyi koettelemuksenne sitten elämään, omaisuuteen, terveyteen tai työnne hedelmiin- mutta kärsivällisille olkoon ilon julistus!" Kärsivälliset ovat niitä,  jotka olivat tyytyväisiä Allahiin - niitä, jotka muistivat Allahia, ja tämän muistamisen kautta se kykenivät kärsivällisyyteen.  Niitä, jotka olivat tehneet Allahista päämäränsä ja kaikkensa. Allah kertoo lähettävänsä rauhansa ja siunauksensa tällaisille ihmisille. Nämä ovat niitä, jotka kuolemansa hetkelle (ja joidenkin mukaan Paratiisiin astuessaan) kuulevat kutsun :

ٱرۡجِعِىٓ إِلَىٰ رَبِّكِ رَاضِيَةً۬ مَّرۡضِيَّةً۬

"Palaa Herarsi luo tyytyväisenä Häneen, ja Hän on myös tyytyväinen sinuun!" (30:27)

Surah Rahmanissa, Armon suuran keskivaiheilla Allah mainitsee Paratiisin palkkioista ja kysyy, mitä niistä me kiellämme? Allah siis haluaa meidän saavan nämä palkkiot - Hän on Antelias. Me itse kiellämme ne itseltämme.