Takfirin säännöt ja vaarat

Takfir tarkoittaa toisen Muslimin nimittämistä uskosta luopujaksi, eli sellaiseksi joka on astunut Islamin uskomusten ulkopuolelle ja on täten luopunut uskostaan. Hänestä on siis tullut epäuskova, eli kafir. Tämä on todella vakava syytös Islamissa- fitna, jonka liekit tukahdutettiin historian kulussa, kun khawarijit voitettiin, mutta jotka ovat leimahtaneet uudelleen viime aikoina ja tällä kertaa maailman laajuisesti, johtuen joidenkin ihmisten hyvin poliittisesti latautuneesta näkökannasta Islamiin. Takfir on yksi aikamme pahimmista vitsauksista, se vetää ansaansa helposti hyvääkin tarkoittavn muslimin. Mutta kuten vanha viisaus meille kertoo : " wa kam min muridin li'l khayr lan yusiibahu" - " Moni ihminen tarkoittaa hyvää, muttei koskaan sitä tavoita. " 1

Seuraavassa artikkelissa käymme läpi muutamia sääntöjä ja yleisiä ohjeistuksia takfiria - toisen muslimin epäuskovaksi leimaamista koskien. Selkeyden vuoksi nämä ohjeistukset on kirjoitettu listaksi :

1) Sääntö yksi: Imam al- Shawkani (k.1250H/1834CE) painotti hätiköidyn takfirin teon vakavuutta lausuessaan ; " Tiedä, että muslimin leimaaminen epäuskovaksi - Islamin jättäneeksi ja epäuskon valinneeksi - on teko, jota kukaan Allahiin ja Viimeiseen päivään uskova muslimi ei tee ilman, että hänellä on keskipäivän auringon loistettakin kirkkaammat todisteet. Tämä on todistettu luotettavien hadithien perusteella, jotka on kerrottu usean Seuralaisen toimesta: " Se joka sanoo veljelleen : 'Oi epäuskova'  - hänen sanomansa palaa häneen itseensä.'2 Tämä sanamuoto löytyy kahdesta Sahih hadithista ja toisessa kerronnassa : " Mikäli joku syyttää toista epäuskovaksi tai Allahin viholliseksi, vaikkei hän ole kumpikaan, heijastuu tämä häneen itseensä. ' 3 Ja eräässä Sahih hadithissa sanamuoto on näin." se heijastuu toiseen näistä kahdesta." Joten näissä haditheissa ja muissa samankaltaisissa, on hyvin ankarasti varoitettu ihmisä leimaamasta toisia hätiköiden epäuskoviksi."4

2) Sääntö kaksi : Islamin "ulkoupuolelle astumisen" suhteen noudatetaan seuraavaa periaatetta:
" laa yakhrujul- 'abd min al-iman illaa bi juhuudi maa adkhalahu fiihii"  eli " Ihminen ei astu uskon ulkopuolelle, paitsi hylkäämällä ne asiat, jotka hänet siihen toivat" . 5 Klassisen Islamin lakikirjoisa on yleensä luku uskosta lupuomista ja siihen johtavia asioita koskien. Esimerkiksi Ibn Qudamah (k.641H/1267) kirjoittamassaan tunnetussa fiqh -oppassaan "al-Kafi" selittää:

' Uskosta luopuminen (riddah) tapahtuu kun:  ihminen kieltää molemmat shahadat, tai toisen niistä (eli kieltää joko todistuksen siitä, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah tai sen, että Muhammed on Hänen lähettiläänsä , tai molemmat näistä - suom.huom) : pilkkaa Jumalaa (olkoon Hän Ylistettu ja Pyhin) tai Hänen profeettaansa (Rauha Hänelle), valheellisesti kyseenalaistaa profeetan äidin kunnian, hylkää minkä tahansa osan Allahin Kirjasta tai yhdenkään Hänen profeetoistaan tai kirjoistaan, kieltää täysin selkeän ja yksimielisesti tunnustetun velvollisuuden - kuten yhden viidestä uskon pilarista (sanoen vaikka, että rukous ei ole pakollinen- suom. huom.) ; ihminen tekee sallituksi hyvin tunnetun ja yksimielisesti tunnustetun kielletyn asian kuten viini, sianliha, haaska, veri tai kielletyt sukupuoliset suhteet jne.

' Jos ihminen tekee jonkun edellämainituista asioista  tietämättömyytensä vuoksi, tai vasta Islamin hyväksyttyään. tai palattuaan järkiinsä hulluuskohtauksen jälkeen - ei hän tule epäuskovaksi -  vaan hänelle selitetään näitä asioita koskevista säännöistä ja laeista, ja annetaan hänelle tarvittavat todisteet. Mutta jos hän tämän jälkeen edelleen itsepintaisesti jatkaa tekojaan, tulee hän epäuskovaksi sillä näiden asioiden todisteet ovat selvät sekä Allahin Kirjassa, että Hänen profeettansa SAWS sunnassa  - näitä asioita ei kiellä kukaan muu paitsi se, joka antaa väärän todistuksen Allahin Kirjasta ja Hänen profeettansa Sunnasta. '6

3) Sääntö Kolme : " On elintärkeää ymmärtää, että kieltäminen (juhud) ja " väärän todistuksen antaminen" ( takdhib) eivät todellakaan ole samalla tasolla kuin pelkkä synnin teko (masiyah). Esimerkiksi: Muslimi joka juo alkoholia ja syö sianlihaa, vaikka uskookin tämän olevan syntinen teko sekä kiellettyä  - eikä yritä väittää etteivätkö ne olisi kiellettyjä shariassa- on teoistaan huolimatta muslimi, vaikkakin syntinen sellainen: hänen tulee lopettaa synnin teko sekä katua. Sitä vastoin taas ihminen, joka uskoo, että alkoholin sekä sianlihan käyttö on sallittua,  hyläten Koraanin kiellon, kielttää tällöin selkeän ja yksimielisesti tunnustetun Islamin opetuksen sekä Jumalallisen säädöksen - tällainen ihminen luopuu uskostaan ja astuu Islamin ulkopuolelle. Tällöin voimme sanoa, että hän on uskostaan luopunut (murtad) - Suojelkoon Jumala meitä tältä.

Sama koskee ihmistä joka mieltää sallituksi varastamisen, murhaamisen, avioliiton ulkopuolisen seksuaalisen kanssakäymisen  ( esiaviollisen, homo-tai heteroseksuaalisen), tai minkä tahansa muun selkeästi sanoitetun ja yksimielisesti tunnustetun kiellon. Sama sääntö pätee myös sellaisen ihmisen kohdalla, joka kieltää ja hylkää jonkun uskonnon sanelemista pakollisista teoista kuten viisi päivittäistä rukousta, Ramadanin paaston, zakat-veron tai varmuuden omien ansioidensa laillisuudesta.

4) Sääntö Neljä: Ongelma nykyään on se, että ihmiset lukevat Islamin lakikirjoista tai teologiaa koskevista teoksista lauseita kuten " Se, joka tekee niin tai näin on hylännyt uskon" tai " se, joka uskoo tähän tai tuohon on epäuskova" - silloin he päättelevät helposti, että jotkut muslimit joita he tuntevat tai joista he ovat kuulleet tai joilla on tietynlaisia mielipiteitä ovat  "kaaffireita"  (epäuskovia).  Kiihkomielisyytensä tai tietämättömyytensä vuoksi he eivät ymmärrä, mitä eroa on yleisellä syytöksellä epäuskosta (takfir 'amm) ja sillä, kun jotakuta yksilöä syytetään epäuskovaksi (takfir mu'ayyan). Ibn Taimiyyah (k.728H/1328) sanoi: " He eivät ole kunnolla ymmärtäneet, että takfirilla on tiettyjä ehtoja (shurut) sekä tiettyjä esteitä (mawani) - joiden on toteuduttava, jotta takfiriä voitaisiin soveltaa tiettyyn yksilöön. Yleinen epäuskon syytös ei tarkoita myös yksilön epäuskovaksi leimaamista mikäli sen ehdot eivät täyty ja sen esteet väisty." 7

Ibn Taymiyyah painottaa uudelleen samaa pääperiaatetta jonka mukaan : "laya kullu man waqa'a fil kufr sara kafir" - ' ei jokaisesta epäuskoon vajoavasta tule (sen vuoksi) epäuskovaa." Hän kirjoittaa toisaalla : " Mikäli joku sanoma viittaa epäuskoon merkitykseltään, ei se välttämättä tarkoita, että jokainen joka sen lausuu  - vaikkapa tietämättömyytensä taikka väärinymmärryksensä vuoksi, on epäuskova, sillä tietyn, yksittäisen muslimin epäuskovaksi leimaaminen on sama kuin vahvistaa, että teksteissä mainittu uhkaus toteutuu hänen kohdallaan Tuonpuoleisessa. Ja tämä, kuten aiemmin olemme selittäneet ei toteudu mikäli sen ehdot eivät täyty, tai esteet sen tieltä poistu."8

Hieman erilaisen näkökannan hän antaa sanoessaan : " Ne ukaasit joita mainitaan Kirjassa sekä Sunnassa, tai sanat joita imaamit käyttävät tehdessään takfiriä tai tuomitessaan jonkun pahantekijäksi (tafsiq) tms, ei tarkoita, että nämä tuomitsevat jonkun tietyn yksilön- paitsi jos ehdot täyttyvät ja esteet poistuvat." 9

5) Sääntö Viisi: Mitä sitten ovat nämä edellämainitut ehdot ja esteet, joiden toteutuminen tai poistuminen on edellytyksenä sille, että tiettyä takfirin syytöstä voidaan soveltaa yksittäiseen henkilöön?

Pääpiirteittäin tällaisia ehtoja ja esteitä on kolme : 1) tieto (ilm): henkilön on oltava tietoinen rikkomansa käskyn olemassaolosta, eikä hänen tule olla tietämätön (jahl ) sen suhteen: tätä käsitellään lisää alla. 2) tarkoitus (qasd) : teko on oltava tehty tarkoituksella - ei siis vahingossa (ghayr qaasid) 3) tahto (ikhtiyar) : henkilön tulee toimia vapaasta tahdostaan  - ei siis kenenkään pakottamana (jabr) . "Kuka hylkää uskon Allahiin sen jälkeen kun hän on Uskonut - paitsi mikäli hänet pakotetaan, vaikka hänen sydämensä pysyykin lujana uskossa - mutta ne jotka avaavat sydämensä epäuskolle, heihin Allah kohdistaa suuttumuksena ja he saavat osakseen mahtavan rangaistuksen" ( 16:106) 10

6) Sääntö Kuusi: Tietoa on  kolmenlaista: 1) Yleinen tieto - ne asiat, jotka kaikki tietävät riippumatta siitä, onko henkilö oppinut, nuori tai vanha tällaiseen tietoon viitataan yleensä käsitteellä "al-ma'lum min al-din bil darurah" eli "Asiat joiden välttämättä tiedetään olevan osa uskontoa" 2) Ne asiat, jotka eivät ole yleisessä tiedossa  ja 3) Ne asiat, joista oppineiden keskuudessa on erimielisyyksiä

7) Sääntö Seitsemän : Minkä tahansa ensimmäiseen tiedon kategoriaan kuuluvan asian kieltäminen on selkeää ja suoraa epäuskoa, sillä nämä asiat ovat niin yleisesti tunnettuja, ettei ole mahdollista olla tietämättä niitä - paitsi jos henkilö on vastikään kääntynyt muslimiksi, tai kasvanut paikassa jossa hän ei syystä tai toisesta ole koskaan kuullut uskonnosta,ja jossa tietämättömyys on ollut laajalle levinnyttä. Tällaisessa tapauksessa ihmistä kohdellaan tietämättömänä - kuten toisessa kategoriassa.

Al- Nawawi (k.676H/1277) kirjoitti: " Se ken kieltää yleisesti ja välttämättä tiedossa olevan uskonnon asian voidaan sanoa olevan epäuskova tai uskostaan luopunut; paitsi mikäli hän on vasta Islamiin kääntynyt tai kasvanut erämaassa, tai jonkin vastaavan syyn takia ei tunne uskontoaan kunnolla. Tällaista ihmistä tulee opettaa uskonnon totuuksista. Mutta mikäli hän vielä opittuaankin jatkaa samalla tavalla, pidetään häntä tällöin ei-muslimina. Sama koskee ketä tahansa muslimia ,joka väitää, että on laillista tehdä aviorikos, juoda alkoholia, tappaa tai tehdä mitä tahansa sellaisia tekoja, jotka kaikki tunnistavat kielletyiksi. 12

Ibn Taymiyyah on sanonut: " Monet ihmiset syntyvät ja kasvavat sellaisessa paikassa tai sellaisena aikana, kun Profeetallisen opetuksen valo on himmennyt tai sammunut kokonaan niin, ettei siitä minkä Allah lähetti Profeettansa, Kirjansa ja Viisautensa kautta ole jälljellä enää mitään. Näitä ihmisiä ei voi pitää epäuskovana. Tämän vuoksi oppineet ovat olleet samaa mieltä siitä, että mikäli joku on kasvanut täydellisen eristyksissä erämaassa, kaukana tiedosta ja uskosta, tai on vastikään hyväksynyt Islamin, ja hän kieltää jonkun selkeän Islamin perusteisiin kuuluvan yleisessä tiedossa olevan asian, ei häntä pidetä epäuskovana, ennen kun hänelle on opetettu totuus siitä, mitä Profeetalle SAWS opetettiin." 13

8) Sääntö Kahdeksan:  Toiseen tiedon kategoriaan kuuluvan asian kieltäminen - eli jonkin sellaisen asian kieltäminen joka ei ole yleisessä tiedossa - johtaa epäuskoon ainoastaan, mikäli henkilö ei luovu mielipiteestään sen jälkeen, kun hänelle on selitetty sen olevan sitä, minkä kanssa Allah lähetti Profeettansa SAWS, ts. uskontoon kuuluva asia. Tätä ennen hän ei ole vastuussa tietämättömyydestään, sillä tieto oli hänen ulottumattomissaan tai sellaista, jota hänen velvollisuutensa ei ollut tietää. Koraanissa sanotaan : "Emme ole antaneet kenellekään taakkaa, jota hän ei kykene kantamaan." (6:152) sekä : " Emmekä Me rankaise ennen kuin olemme lähettäneet lähettilään." (17:15)

Jabir RA on kertonut : " Kerran aasi, otsassaan polttomerkki, käveli Profeetan SAWS ohi, ja hän sanoi : " Onko kukaan teistä kuullut, että olen kironnut ne, jotka polttomerkitsevät tai lyövät eläintä kasvoihin? 14 Ts. Se, joka ei ollut kuullut Profeetan sanoneen näin, eikä näin ollen ollut tietoinen siittä, että se on kiellettyä, ei ollut vastuussa teostaan.

9) Sääntö Yhdeksän: Kolmatta tiedon kategoriaa koskien -  eli niitä asioita,joista oppineilla on eriäviä mielipiteitä  - niitä ei voi pitää mittatikkuna ihmisen uskon puhdasoppisuudesta, saati sitten että niiden kieltäminen johtaisi epäuskoon.

Tämä siis pätee silloin, kun kyseessä todella on opillinen erimielisyys - sellainen joka saa alkunsa kun pätevät oppineet ijtihadin kautta päätyvät eriävään lopputulokseen  sellaisen tekstin suheen joka on "qat'i al- thubut" tai "qat'i al-dalalah" eli "kiistämättä aidoksi todettu" tai " merkitykseltään kiistaton" - kun tämä ijtihaad ei käy oppillista yhteisymmärrystä (ijma) vastaan eikä ole shadhdh " epäsäännöllinen" tai "poikkeuksellinen" Islamin lain kaanonissa. 15

10) Sääntö 10: Ottaen huomioon epäuskovaksi tai uskosta luopuneeksi syttämisen vakavuuden ja syvyyden - ja ottaen huomioon myöskin kuinka vakava rikomus on kyseessä mikäli tällainen syytös tehdään ilman asian vaatimaa varovaisuutta tai vaadittavaa tietoa -  tulee meidän ymmärtää jättää tällaisen "takfirin" lausuminen ainoastaan hurskaille, Jumalaa pelkääville, päteville ja kokeneille oppineille: muiden tulee pysyä tästä kaukana.

Kenenkään ei todellakaan tulisi haluta tai toivoa, että kanssamuslimi todetaan epäuskovaksi tai uskostaan luopuneeksi. Profeetan SAWS esimerkki - ja hänhän totisesti on esikuvamme - opettaa, että meidän tulisi aina kantaa mitä suurinta huolta toisten muslimeiden johdatuksesta sekä hyvinvoinnista. Eräässä hadithissa sanotaan.: "Minä ja te olemme kuin esimerkki miehestä, joka sytytti tulen ja kun se oli valaissut hänen ympäristönsä alkoivat kärpäset ja yöperhoset lentää sitä kohti, ja vaikka mies yritti estää,  lensivät ne tuleen hänen yrityksistään huolimatta. Samalla tavoin minä yritän pidellä teitä vyötäisistänne, ja vetää teitä pois Tulen luota, mutta te pyristelette vapaaksi ja ryntäätte suinpäin siihen." 16

Hyvin varovainen ja hillitty Ibn Taymiyyah on kirjoittanut : " Minä olen aina - kuten ne tietävät, jotka kanssani istuvat - kaikista tiukin kieltämään sen, kun jotakuta yksittäistä henkilöä syytetään epäuskosta, väärinteosta (fisq) tai synnistä, ennen kuin hänelle on esitetty tarvittavat todisteet, jotka ovat niin selkeät, että niiden kieltäminen johtaa epäuskoon, väärintekoon tai syntiin. Ja minä vakuutan, että Allah antaa anteeksi tälle Ummalle sen virheet, koskivat ne sitten uskomuksia tai tekoja." 17

Ja Allah tietää parhaiten

≈

1. Nämä ovat kuuluisan seuralaisen  ‘Abd Allah b. Mas‘udin sanat , jotka  al-Darimi on kertonut  Sunanissaan (Karachi: Qadami Kutub Khanah, n.d.), 1:78-9, no.204.

2. Muslim, Sahih, no.60.

3. ibid., no.61.

4. Al-Sayl al-Jarrar (Beirut: Dar al-Kutub al-‘Ilmiyyah, 1985), 4:578.

5. Cf. The Creed of Imam al-Tahawi (USA: Zaytuna Institute, 2007), §.79

6. Al-Kafi (Riyadh: Dar Hajr, 1997), 5:319-20.

7. Majmu‘ Fatawa (Riyadh: Dar ‘Alam al-Kutub, 1991), 12:487-8.

8. Minhaj al-Sunnah (Riyadh: Jami‘ah Muhammad b. Sa‘ud, 1986), 5:240.

9. Majmu‘ Fatawa, 10:372. Also cf. 35:165-6.

10. Katso: al-Bassam, Nayl al-Ma’arib fi Tahdhib Sharh ‘Umdat al-Talib (Riyadh: Dar al-Mayman, 2005), 4:357-60; al-Jibrin, Dawabit Takfir al-Mu‘ayyan (Riyadh: Maktabah al-Rushd, 2005); 10-25. Kiitokset Shaykh Salim al-Amrille tästä teoksesta.

11. Katso: al-Khatib al-Baghdadi, al-Faqih wa’l-Mutafaqqih (Dammam: Dar Ibn al-Jawzi, 1996), 1:434.

12. Sharh Sahih Muslim (Beirut: Dar al-Kutub al-‘Ilmiyyah, 1995), 1:134.

13. Majmu‘ Fatawa, 11:407.

14. Abu Dawud, Sunan, no.2564.

15. Katso: al-Zarkashi, al-Manthur fi’l-Qawa’id (Kuwait: Wizarat al-Awqaf wa’l-Shu‘un al-Islamiyyah, 1985), 2:140; al-Shinqiti, Nathr al-Wurud ‘ala Maraqi al-Su‘ud (Jeddah: Dar al-Manarah, 1999), 636-8.

16. Al-Bukhari, Sahih, no.6483; Muslim, Sahih, no.2284.

17. Majmu‘ Fatawa, 3:229

Käännetty kirjoittajan (shaykh AbuAaliyah) luvalla täältä : https://thehumblei.com/2013/04/03/takfir-its-dangers-rules/