Shaban ja Nafl Ibaadah

Shaban kuukausi on Ramadanin naapuri - kun tämä kuu siis koittaa on kuin astuisimme Ramadanin asuinalueelle: Ramadan on täynnä valoa (noor) ja astuessamme Ramadanin pihapiiriin, tulisi meidän jo tuntea sen vaikutus. 

Shabanin 15:een päivään mennessä Ramadanin siunaukset häämöttävät jo horisontissa, samoin kuin fajr rukous (aamurukous), joka  rukoillaan, kun aurinko on vielä horisontin alla, ja sen valo alkaa vähitellen tihkua horisontin yli. Ramadan valaisee koittaessaan kaiken, kuin aurinko, joka nousee horisontin takaa. 

Profeetta SAWS alkoi odottaa Ramadania jo Rajab kuussa ja Shabaan kuussa hän oli jo innoissaan ja levoton: aivan kuin kauan erossa ollut ystävä odottaa ystävänsä kohtaamista. Tämä on se tunnetila, joka meidän tulisi yrittää saavuttaa Shabanin aikana: meidän ei tulisi olla huolissamme päivän pituudesta, yön lyhyydestä, nälästä ja janosta: mikäli nämä ovat suurimpia huoliamme Ramadanin suhteen, emme ole todella ymmärtäneet Ramadanin siunauksellisuutta. 

Tänä vuonna haluamme siis muuttaa sen tavan, jolla vietämme Shabania: ongelmamme on, että  Ramadanin aikana muutamme ehkäpä aikataulumme- syömme ja nukumme ehkä eri aikaan kuin normaalisti; meillä voi olla jopa jonkinlainen aikataulu ibaadaa (palvonnantekoja) varten. Tämän sijaan meidän tulisi kuitenkin muuttaa myös itsemme: jos muutamme ainoastaan aikatauluamme, tiedämme kyllä kokemuksesta jo, mitä tapahtuu heti Ramadanin päätyttyä. Kun aikataulumme palautuu "normaaliksi", palaamme myös pian samoihin pahoihin tapoihin ja synteihin - ja vajoamme samaan ghaflan (välinpitämättömyyden) tilaan kuin aiemmin. 

Shabanin aikana meidän tulisi keskittyä muhasabaan (itsetutkiskeluun) sekä mujaahadaan (kilvoitteluun omia halujamme ja paheitamme vastaan) - tällä tavoin voimme olettaa Ramadanina muuttuvamme paremmiksi ihmisiksi : ja mikäli muutamme sen, keitä olemme, ei Ramadanin loppuminen aiheuta samanlaista alamäkeä kuin aiemmin. 

Jotta pystyisimme hyötymään mahdollisimman paljon Ramadanin mukanaan tuomista siunauksista, on meidän aloitettava hyvien tekojen ja palvonnan tekojen tekeminen nyt: valitettavasti tapanamme on kuitenkin suhtautua varsinkin vapaaehtoisiin palvonnantekoihin, kuten dhikriin tai pyyntörukouksiin hyvin välinpitämättömästi. 

Suurin osa meistä pystyy palvonnan tekoihin Ramadanina, mutta sen ulkopuolella nekin meistä, jotka ovat ns. harjoittavia muslimeita (ja rukoilevat esim. viisi kertaa päivässä) tyytyvät tekemään ainoastaan pakollisia asioita - sitten valitamme, ettemme pysty keskittymään rukoukseen, emmekä koe vahvaa yhteyttä Allahiin: aivan kuin tekisimme Allahille suurenkin palveluksen tekemällä pakolliset rukouksemme ja pitäytymällä suurista synneistä: emme ole ymmärtäneet, että pakolliset teot ovat pakollisia, ts. mikäli emme tee niitä, olemme vastuussa niistä tuonpuoleisessa: vapaaehtoisisten (sunna- nafl) tekojen teko on kuitenkin elintärkeää, mikäli todella pyrimme tietoisesti saavuttamaan Allahin mielihyvän ja toivomme Tuonpuoleisessa palkkiota Häneltä.

Pakollisten tekojen tekeminen siis riittää - aivan kuin ihmisen hengissä pysymiseksi hänelle riittää leipä ja vesi - mutta mikäli haluamme tuntea syvää yhteyttä Allahiin ja kehittyä suhteessamme Häneen - mikäli haluamme nauttia pakollisten tekojen tekemisestä - on meidän lisättävä vapaaehtoisia tekoja, ja haramin lisäksi pidättäydyttävä myös niistä asioista, jotka ovat makrooh (Allahille epämieluisia, vaikka eivät täysin kiellettyjä), sekä niistä, jotka johtavat ghaflaan (henkisen välinpitämättömyyden tilaan, ts. niistä asioista, joita tehdessämme muistamme muita asioita Allahia enemmän - tällaisia voi olla esim. liiallinen television sekä internetin käyttö, turha jaarittelua ja höpötys, liiallinen shoppailu- jopa urheilu: ts. mikä tahansa sellainen asia, joka on halal ja jopa hyväksi (kuten liikunta) mutta joka helposti muodostuu elämämme keskipisteeksi Allahin sijaan.) 

Suurin kompastuskivemme on yleensä dhikr: Ramadanina muistamme Allahia vaan jo senkin takia, että tunnemme nälkää ja janoa- tämä muistuttaa meitä paastosta, joka taas muistuttaa meitä siitä, ketä varten paastoamme. Muina aikoina kuitenkin unohdamme dhikrin usein kokonaan. 

Shabaniin aikana, kun yritämme valmistautua Ramadaniin, Shaytaan huijaa meitä kahdella tavalla : hän joko saa meidät masentumaan ja tuntemaan olomme täysin arvottomaksi ja muistuttaa meitä synneistämme kunnes heitämme hanskat tiskiin emmekä tee enää mitään; ajattelemme "miksi tekisin palvonnan tekoja, mitä hyötyä on tasbeeh:sta kädessäni kun olen tehnyt niin paljon pahaa", tai vaihtoehtoisesti hän saa meidät vaatimaan itseltämme liikoja niin, että teemme itsellemme aikataulun, jonka noudattaminen on selkeä mahdottomuus. 

Tämän vuoksi vapaaehtoisten palvonnantekojen suhteen on oleellista pyytää neuvoa henkiseltä oppineelta - shaykhilta- jolla on vuosisatojen yli ulottuva ketju profeettaan SAWS itseensä- ja pystyy tämän kokemustiedon perusteella opastamaan meitä tasapainoiseen suuntaan.

Omat opettajamme neuvovat aloittamaan pienestä, ja saavuttamaan ensin jatkuvuuden siinä: meitä on sunnassa neuvottu tekemään istighfaaria (pyytämään anteeksiantoa Allahilta ) ainakin 100 kertaa päivässä. Samaten meitä on kehotettu lähettämään siunauksen ja rauhan toivotuksia (salawat) profeetalla SAWS ainakin 100 kertaa päivässä. Tämän lisäksi monet oppineet neuvovat meitä opettelemaan myös sydämen dhikrinä (qalbi dhikr) tunnettua harjoitusta - josta kirjoitamme myöhemmin lisää: tämä on henkinen harjoitus jonka kautta opetamme sielumme henkistä sydäntä, qalbia, muistamaan Allahia, niin, että istumme alas ja keskitymme dhikriin. Mitä tahansa vapaaehtoisia tekoja sitten teemmekin, yhteensä näiden kaikkien harjoitusten tekeminen kestää n. tunnin - vähemmänkin. Emmekö siis voi antaa Allahille yhtä ylimääräistä tuntia päivästämme?

Mikäli pomomme lupaisi meille tuntuvan ylityökorvauksen, jäisimme töihin vaikka meillä olisi paljon hoidettavia asioita kotona. Jos meille luvattaisiin ylennys, mikäli tekisimme ylimääräisen tunnin töitä työpaikallamme kuukauden ajan, tekisimme sen mieluusti: tekisimme kompromisseja, vähentäisimme aikaa muista asioista voidaksemme tehdä tämän yhden ylimääräisen tunnin. Allah kuitenkin lupaa meille ylennystä taqwan suhteen: valitamme, ettemme pysty luopumaan synnistä - mutta emme ole valmiita ottamaan vastaan myöskään ylennystä, joka sen estäisi. 

Mikäli alamme harjoittaa dhikriä jo nyt, on suurempi todennäköisyys, että pystymme lisäämään dhikriä Ramadanina ja myös pysymään tässä tilassa Ramadanin jälkeen: yleensä kuitenkin tuudittaudumme siihen yleiseen harhaluuloon, että Ramadan tulee ja muuttaa meidät, ja kun Ramadan loppuu, olemme hyviä muslimeita: kuitenkin vuosi toisensa jälkeen joudumme pettymään itseemme- ja Shawwal kuussa sitten romahdamme, kun huomaamme, ettemme olekaan muuttuneet.

Sekä synti - johon vajoamme aina uudelleen, kuten myös ghafla, joka hiipii sydämeemme kuin huomaamatta heti Ramadanin loputtua, ovat molemmat nimenomaan henkisen sydämen ongelmia : ghaflan voisi välinpitämättömyyden sijaan kääntää myös sydämettömyydeksi: sydämemme ei ole mukana rukouksessa, Koraanin luvussa, dhikrissä eikä missään muussakaan, tämä taas johtaa synnin tekoon- sillä mikäli sydämemme ei muista Allahia, se muistaa automaattisesti jotain muuta.

Dhikr ei ole mikään ylimääräinen luksusteko, joka on varattu niille, joilla "ei ole muuta tekemistä" : puhuuhan Allah Koraanissa niistä, jotka muistavat Häntä seisoen, istuen ja maaten - ja joita kaupankäynti tai ammatinharjoitus ei estä muistamasta Häntä. Tämä on Allahin vastaus niille, jotka väittävät olevansa liian kiireisiä tehdäkseen dhikriä.
Samaten monet meistä kokevat olevansa liian masentuneita - he ajattelevat dhikrin olevan jotain, mitä ihmisen on tehtävä silloin kun kaikki muu on jo hyvin. Kuitenkin Allah sanoo Koraanissa " Totisesti Herranne muistelusta löytävät sydämet tyyneyden"; dhikr on siis nimenomaan se keino, jota Allah haluaa meidän käyttävän, jotta pääsisimme irti pohjamudista. 

Monesti odotamme dhikrin "tuntuvan" joltain: ja vaikka onkin totta, että jotkut ihmiset saattavat tuntea myös fyysisiä tunteita, tämä ei ole Allahin muistelun tarkoitus. 

Dhikrin syvin tarkoitus on sen sharian noudattamiseen johtava vaikutus: ts. ihminen joka muistaa Allahia paljon, tuntee enemmän taqwaa (tietoisuutta Allahista), joten hän tekee vähemmän syntiä. Hän myös haluaa automaattisesti tehdä niitä asioita, joita Allah haluaa hänen tekevän, shariasta tulee siis rakas ja mieluisa - ja ennen kaikkea helppo- ohjenuora elämälle, eikä ihminen tunne enää tarvetta kyseenalaistaa Jumalallista Viisautta. 

Suurin osa muslimeista on kuitenkin hylännyt islamilaisen henkisyyden (tazkiya/tasawwuf/ ilm-ul-ihsan)  opetukset; osa leimaa ne innovaatioksi (bidaa)- osa taas modernismin nimissä vastustaa kaikkea sitä, mikä johtaa Islamin "tiukempaan" noudattamiseen, ts. uskonnon vakavasti ottamiseen. 

Meistä on tullut siis kuin potilas, jolla on lääke, mutta joka on niin sairas, ettei saa edes nostettua pilleriä suuhunsa: meillä on Koraani sekä profeetan SAWS sunna - muttemme koskaan kykene todella toimimaan niiden pohjalta, mikäli emme pyri tuomaan elämäämme dhikriä - joka on se perussyy kaiken muun palvonnan takana. 

Mikäli alamme muistella Allahila jo Shabanin aikana, ehkä Ramadanin saapuessa Hän muistaa meitä. Sanoohan Hän Koraanissa Itse: 

Muistakaa Minua, ja Minä muistan teitä (Ja olkaa kiitollisia, älkääkä kiittämättömiä) 

pohjaa Mufti Kamaluddin Ahmedin lyhyeen puheeseen: puheeseen  koskein Shabanin viettoa. Selittäen kääntänyt @