Matkalla Allahin luo 1 : etsijöiden tunnuspiirteitä
Voimme tavata Herramme kuin kauan erossa olleen ystävän, pyrkimällä saavuttamaan Hänen Rakkautensa ja Läheisyytensä jo tässä elämässä, tai vaihtoehtoisesti joudumme kohtaamaan Hänet kuin syyllinen, joka raahataan oikeuden eteen- hän tietää olevansa syyllinen ja tietää ansaitsevansa rangaistuksen, joka hänelle langetetaan.
Kohtaamme tietenkin Rakkaan Herramme mieluummin kuin ystävän - mutta tämän saavuttaaksemme meidän on tehtävä töitä. Seuraavat ominaisuudet ovat elintärkeitä sille, joka tavoittelee tätä päämäärää:
1) Taubah - merkitsee katumusta; ihminen tuntee huonoa omaatuntoa ja surua jostain tekemästään asiasta sekä tekee vakaan aikomuksen pysyä kaukana ko. asiasta tästä lähtien. Se ei siis ole ainoastaan passiivista suremista vaan myös aktiivista parantumista.
Niitä ihmisiä, joiden olotilaksi tämä tunne on muodostunut kutsutaan nimellä tawwabiin (katuvat). He eivät tunne katumusta ainoastaan silloin tällöin tehtyään jonkin synnin, vaan katuvat sekä niitä syntejä, jotka he tiedostavat tehneensä, mutta myös niitä syntejä, joita he eivät tiedä tai muista tehneensä. Ihminen tekee usein asioita huolimattomasti ja ajattelematta, ja ikään kuin vahingossa rikkoo joko niitä velvollisuuksia vastaan, joita hänellä on Allahia kohtaan (huqooq ulLaah) tai niitä velvollisuuksia vastaan, joita hänellä on muita ihmisiä kohtaan (huqooqul ibaad). Vilpitön katuvainen pyytää anteeksi niitäkin syntejä, joita on ajatellut tai suunnitellut, vaikkei niitä olisi loppukädessä tehnytkään - ei sen vuoksi, että sharia tätä vaatisi, vaan siksi, että hän tavoittelee henkistä täydellistymistä - ts. ihsanin tilaa.
Taubah ei kuitenkaan tarkoita toivottomuutta, huonoa itsetuntoa tai masentuneisuutta. Päinvastoin - ne ihmiset, jotka ovat tawwabiin. eivät koskaan lakkaa toivomasta Allahin Armoa, eivätkä anna epäonnistumisiensa tai syntiensä estää itseään etsimästä Hänen Anteeksiantoaan.
1) ensimmäisessä tapauksessa toivottomuus valtaa usein mielemme ja masennumme - tunnemme itsemme henkisesti loppuun palaneiksi. Emme halua tehdä dhikriä (muistella Allahia), emme rukoilla, emme lukea Koraania jne - tämä epätoivo saa meidät ajattelemaan, ettemme koskaan voi enää nousta näistä syövereistä, mikään ei voi enää muuttaa meitä: miksi edes tekisimme mitään, sillä tunnehan ei tule sydämestämme asti, sehän olisi tekopyhää. Koska ajattelemme näin, vaivumme syvemmälle ja syvemmälle.
2) Toinen tapa reagoida tähän on kuitenkin tiedostaa tuntevansa itsensä henkisesti loppuun ajetuksi, mutta samalla tiedostaa myös, että Allah on Kaikista Armollisin. Hän pystyy parantamaan tilamme, joten teemme kaikkemme saadaksemme osaksemme Hänen armonsa tekemällä ibaadan tekoja, vaikka ne eivät tuntuisikaan miltään - vaikkei meitä huvittaisikaan, sillä tiedämme, että tällä tavoin saamme osaksemme Allahin Armon. Sanoohan Allah hadith qudsissa: " palvelijani ei tule lähemmäksi Minua paremmin minkään muun kautta, kuin pakollisten palvonnan tekojen - ja hän tulee yhä lähemmäksi Minua vapaaehtoisten tekojen kautta". Joten luemme Koraania ja teemme dhikriä virkistyäksemme henkisesti - pyydämme naseehaa (neuvoa) hurskailta, harjoittavilta ihmisiltä, teemme duaa: tällainen henkilö on todellinen katuvainen.
Eräs suurimmista ongelmistamme on, ettemme ole kiitollisia niistä asioista, jotka Allah on meille antanut- emme todella arvosta Hänen siunauksiaan: Allah on Koraanissa sanonut rakastavansa niitä, jotka katuvat syntejään - ei siis niitä, jotka eivät koskaan tee syntiä, vaan niitä, jotka pyytävät niitä anteeksi Häneltä. Allah on antanut meille uskon - vaikkemme millään tavoin ole sitä ansainneet, Hän on myös pitänyt meidät uskossa synneistämme huolimatta. Mikä voisikaan olla suurempi siunaus ja osoitus siitä, että Hän rakastaa meitä yhä? Eikö tämä ole siis tarpeeksi hyvä syy kääntyä Hänen puoleensa katuvana?
Joskus uskonnolliset tilaisuudet ja puheet tai seuraa saavat tilamme hetkellisesti paremmaksi - mutta jäädessämme yksin vajoamme jälleen epätoivoon: lopulta toisten antamat neuvot voivat olla avuksi, mutta lopulta meidän on käännyttävä Allahin puoleen itse. Ei riitä, että tunnemme tauban tunnetta ollessamme muiden kanssa tai kuunnellessamme bayaaneita: meidän on kyettävä tuntemaan todellista taubaa sekä käännyttävä Allahin puoleen myös ollessamme yksin.
2) Toinen elintärkeä ominaisuus, jota meidän on jatkuvasti itsessämme työstettävä on ikhlas - vilpittömyys. Se tarkoittaa, että pyrimme tekemään kaiken ainoastaan Allahin takia, hänen mielihyväänsä tavoitellen. Emme siis tee tekoja saadaksemme kiitosta tai ihailua osaksemme ihmisiltä, teemme sen sijaan hyviä tekoja ja kohtelemme toisia oikein riippumatta siitä, mitä he meistä ajattelevat ja kuinka he meitä kohtelevat. Vilpittömyys tarkoittaa myös, että otamme uskonnon tosissamme ja vakavasti - suhtaudumme tähän tehtäväämme sekä päämääräämme intohimoisesti. Usein väitämme, ja saamme itsemme jopa uskomaan, ettei meillä ole aikaa opiskella ja harjoittaa Islamia. Sanomme, ettei meillä ole aikaa dhikrille tai Koraanille - kuitenkin löydämme aikaa seurata tai harrastaa lempiurheilulajiamme, surffata netissä, valmistaa hienoja aterioita tai omistautua esimerkiksi elokuvataiteelle työn ja perheen lisäksi. Kyse ei siis ole siitä, etteikö meillä olisi aikaa, vaan siitä, ettemme halua käyttää aikaamme ibaadaan. Jos käyttäisimme edes osan vapaa-ajastamme ylimääräisten tekojen tekemiseen sekä uskonnon opiskeluun, kuinka paljon paremmin voisimmekaan henkisesti!
Islam ei vaadi ihmistä luopumaan työstä, perhe-elämästä tai edes huvituksista - meidän on kuitenkin otettava uskontomme tarpeeksi vakavasti, jotta löydämme tasapainon kaiken tämän suhteen. Jos opiskelemme jotakin tutkintoa varten, otamme sen niin tosissamme, että teemme empimättä kompromisseja. Jätämme väliin lempiohjelmamme, ja jopa vähennämme treenaamista opiskellessamme - kun luemme kokeisiin, voimme opiskella koko yön - mutta emme mielestämme kykene nousemaan rukoilemaan tahajjudia- jotkut meistä eivät edes herää fajr- rukoukselle. Meidän on muutettava asenteemme uskontoa kohtaan, mikäli todella aiomme edetä tällä tiellä Allahin luo.
Todellinen katumus (tawbah) johtaa myös todelliseen vilpittömyyteen.
3) Paras tapa kehittää, sekä osoittaa vilpittömyyttä on dhikr (Allahin muistelu). Yksi parhaista tavoista tehdä dhikriä on opetella, sekä käyttää niitä pyyntörukouksia, joita profeettamme SAWS on meille opettanut. Näitä kutsutaan nimellä masnoon dua, ja niitä on lähes jokaiseen tilanteeseen: vaatteiden pukemiseen, peiliin katsomiseen, syömiseen, nukkumiseen jne. Tämän viisaus on nimenomaan se, että voimme näiden rukousten kautta yhdistää arkipäiväisetkin asiatkin Allahiin, ja tehdä niistä näin palvonnan tekoja. Muita hyviä tapoja tehdä dhikriä ovat ne erilaiset litaniat, joita profeetta SAWS sekä hurskaat oppineet ovat meille opettaneet. Näitä ovat esimerkiksi istighfar ja salawaat, joiden tekemiseen on useita tapoja. Oleellisinta on tehdä dhikriä säännöllisesti - silloinkin, kun on kiire, ja silloinkin kun ei huvita. Dhikr on paras tapa päästä ylös siitä loppuun palamisen tunteesta, joka meidät joskus valtaa, ja säännölliset palvonnan teot ovat paras tapa pysyä pinnalla tällaisinakin hetkinä. Vaikka dhikriä voi tehdä koska tahansa, ja missä tahansa tilassa (emme esim. tarvitse wudhua), olisi meidän hyvä joskus myös istua alas ja todella keskittyä siihen, mitä teemme.
4) Kaiken tämän tulisi johtaa siihen, että sydämemme alkaa tuntea rakkautta Allahia kohtaan. Kun teemme vilpitöntä taubaa, koitamme kovasti tavoitella ainoastaan Hänen mielihyväänsä sekä muistamme Häntä, laittaa Allah enemmän rakkautta sydämiimme. Rakkaus on se voima, joka työntää meitä eteenpäin tällä tiellä, ja saa meidät jaksamaan - se on tämän matkan päämäärä, mutta myös tie itsessään. Jos siis kuljemme tätä polkuamme rakkaudella, käy se kevyeksi.
(Mukaillen mufti Kamaluddin Ahmedin puhetta qualities of the saalikeen - lähdettä ei toistaiseksi saatavilla netissä)
Comments
Post a Comment